Teksti: Kaisa Tuuteri
Mennyt kevät on ollut kaikille poikkeuksellista aikaa. Yllättäen elämämme ja arkemme mullistui nopeasti tavalla, jota monikaan ei olisi vielä vuoden alussa uskonut. Perheitä korona ei ole päästänyt helpolla. Se vyöryi arkeemme kuin uhkaava myrskypilvi, jonka aikeista meillä ei ole vielä tietoa. Se toi mukanaan monenlaista epävarmuutta tulevaisuudesta, huolta omasta tai läheisten sairastumisesta ja taloudellisesta pärjäämisestä. Samalla, kun oman kodin ovi piti visusti sulkea läheisiltä ja muilta ihmisiltä, livahti monesta ovenraosta sisään ei niin toivottu vieras – yksinäisyys.
Kaikki meistä kokevat yksinäisyyttä toisinaan ja se kertoo meille inhimillisestä yhteenkuuluvuuden tarpeesta. Yksinäisyys ei ole itse valittua yksinoloa, ei koskaan toivottua tai myönteistä. Se on haitallinen ja yksilöllinen tunne ulkopuolisuudesta ja eristyneisyydestä, jonka on tutkimuksissa todettu vaikuttavan kielteisesti niin psyykkiseen hyvinvointiin kuin terveyteenkin. Yksinäisyys voi olla sosiaalista, kun toimivat ihmissuhteet puuttuvat. Se voi olla myös emotionaalista, jolloin ihmisiä on kyllä ympärillä, mutta kokemus merkityksellisistä ja luottamuksellisista ihmissuhteista uupuu. Yksinäisyys hiipii usein elämään silloin, kun arki on jollain tavalla muutoksessa. Ihmisillä on tarve tulla kohdatuiksi ja hyväksytyiksi omina itsenään. Ei siis ihme, että yllättävä eristyksiin jääminen sai monet kaipaamaan yhteyttä toisiin ihmisiin.
Itse perheiden kanssa työskennellessäni kohtasin monenlaisia kokemuksia poikkeusarjesta kevään aikana. Eräs pieniä lapsia kotona hoitava äiti kuvasi, miten korona jätti arkeen kohtaamisten tyhjiön. Missä tavata ihmisiä, kun perhekerhot, leikkipuistot ja kirjastot sulkivat ovensa? Yhteiset vaunulenkit ja puistotreffit menivät suoraan kiellettyjen listalle. Ei mikään ihme, että moni koki jääneensä vangiksi oman kodin seinien sisälle – arki tuntui raskaalta ja toistui samanlaisena päivästä toiseen. Ajatukset alkavat helposti kiertää kehää, kun niitä ei pääse jakamaan muiden kanssa. Vertaistuki on vanhemmuudessa kullanarvoista.
Toisissa perheissä oli päinvastoin. Kaikki olivatkin yhtäkkiä kotona ja koittivat sovitella arjen palasiaan niin, että etätyöt, -koulut ja lastenhoito saataisiin kunnialla hoidettua. Perheenjäsenten oli vaikeampaa järjestää itselleen omaa tilaa. Vanhemmat kuvasivat, miten arjessa niin tärkeää hoitoapua ei ollutkaan tarjolla, kuten aiemmin. Miten voi olla yksinäinen tilanteessa, jossa ihmisiä on ympärillä koko ajan? Lasten läsnäolo ei poista vanhemman yksinäisyyttä ja tarvetta merkityksellisiin kohtaamisiin ja ihmissuhteisiin. Yksinäisyys saattaa tuntua jopa syvemmältä silloin, kun sitä kokee parisuhteessa tai perheensä seurassa – tulee olo, että minun ei kuuluisi tuntea näin.
Pitkittyessään yksinäisyys alkaa vaikuttaa käsityksiin itsestämme ja sen myötä myös toimintaamme. Saatamme alkaa vältellä kontakteja ihmisten kanssa, vaikka niitä juuri niin kovasti kaipaisimme. Nyt kesän myötä koronapandemian hieman löysätessä otettaan, osan on varmasti helpompaa jatkaa muiden tapaamista, mutta toisilla kynnys ihmisten pariin hakeutumiseen on kasvanut. On myös paljon ihmisiä, jotka olivat yksinäisiä jo ennen koronakevättä ja jotka ehkä kokivat hetkellisesti jopa helpottavaksi sen, että kaikki muutkin elävät eristyksissä toisistaan.
Yksinäisyyteen on onneksi mahdollista löytää helpotusta. Omia kielteisiä ajatuskuvioita voi lempeästi haastaa. Joskus tilannetta on kuitenkin hankalaa lähteä itse muuttamaan. Silloin mieltä vaivaavaan yksinäisyyteen voi hakea ammattiapua tai vaikka vapaaehtoista tukihenkilöä juttuseuraksi. Tuokoon kesä ja lisääntyvä valo perheille armollisuutta ja rauhaa toipua rankasta keväästä. Kun aurinko saa ihmiset liikkeelle, on toivottavasti taas mahdollisuus niille pienille ja suuremmille merkityksellisille kohtaamisille, jotka kannattelevat ja tuovat iloa arkeen.