Teksti: Laura Hannola
Suomessa työelämän perheystävällisyydestä on puhuttu aktiivisesti muutaman viime vuoden ajan. Törmäsin itse termiin ensimmäisen kerran vuonna 2015, kun tutustuin Väestöliiton tuolloin vastikään lanseeraamaan Perheystävällinen työpaikka -ohjelmaan. Aihe on tärkeä: työelämän muuttuessa ja teknologian kehittyessä työ ja muu elämä sekoittuvat ja läikkyvät yhä enemmän ja helpommin toinen toistensa alueille.
Tämä voi lisätä ihmisten ja perheiden hyvinvointia joustavien ja yksilöllisten ratkaisujen kautta. Toisaalta yhtä hyvin se voi johtaa kohtuuttomaan kuormitukseen, jos emme yksilöinä koe pystyvämme vastaamaan eri elämänalueiden vaatimuksiin.
Termi perheystävällisyys ei kuitenkaan ole ongelmaton. Usein sen esimerkiksi tulkitaan koskevan vain lapsiperheitä tai korostavan erilaisissa elämäntilanteissa olevien välistä vastakkainasettelua. Aidosti perheystävällinen työpaikka tukee kuitenkin ihmisten kokonaisvaltaista hyvinvointia sekä työn ja muun elämän yhteensovittamista riippumatta siitä, millaisessa elämäntilanteessa kukin on. Tämä haastaa työnantajia kehittämään omia käytäntöjään, kulttuuriaan ja johtamistaan aiempaa inklusiivisemmaksi.
Oman havaintoni mukaan suomalainen työelämä on ollut melko polarisoitunut, mitä perheystävällisyyteen tulee. Erityisen kiinnostavaa sosiaalipsykologin silmin on ollut huomata, miten kuplautuneessa todellisuudessa eri ääripäät tuntuvat joskus elävän. Osa toivoisi työpaikallaan mahdollistettavan etätyön edes pari kertaa kuukaudessa välttämättömistä perhesyistä, kun toiset eivät voi uskoa 2020-luvulla yhä olevan sellaisia työpaikkoja, jossa tietotyötä ei voisi tehdä itselle parhaiten sopivassa paikassa ja milloin itse haluaa.
Perheystävällisyyttä työpaikoilla edistävät etenkin joustavat työaikajärjestelyt, etätyö siellä missä suinkin mahdollista sekä ihmislähtöinen ja empaattinen suhtautuminen työn ja muun elämän yhteensovittamiseen. Yksi merkittävä perheystävällisyyden este liittyy usein ihmiskuvaan. Ihmisiä ei nähdä kokonaisvaltaisesti ja toimintaa ohjaavat sellaiset asenteet ja oletukset kuin ”työ ja muu elämä on pidettävä erillään” tai ”yksityisasiat eivät kuulu töihin”. Väitän kuitenkin, että jokainen meistä haluaa olla töissäkin ensisijaisesti ihminen, ja vasta sen jälkeen työntekijä.
Tänä keväänä työpaikkojen perheystävällisyys joutui yllättävään koetukseen, kun koronakriisin myötä siirryttiin monessa paikassa lähes yhdessä yössä tekemään töitä kotoa käsin. Tässä yhteydessä on puhuttu paljon digi- ja etätyöloikasta, mutta kyseessä on myös melkoinen kulttuurinen loikka kohti työn ja muun elämän yhteensovittamista tavalla, jota emme ole aikaisemmin kokeneet. Moni meistä tuli uudella tavalla tietoiseksi työkavereiden, esihenkilöiden tai alaisten perhe-elämästä – halusimme sitä tai emme.
Uskon, että jo ennestään perheystävälliset työpaikat ja tiimit onnistuivat sopeutumaan uuteen tilanteeseen muita helpommin. Toisaalta tämä kevät teki ihmisten erilaisten ja yksilöllisten tilanteiden huomioimisesta entistä tärkeämpää kaikkialla ja vauhditti osaltaan jo aiemmin nähtyä kehitystä kohti ihmislähtöisempää työelämää, jossa ihmiset kohdataan kokonaisvaltaisesti. Harva esihenkilö kehtaa enää sanoa, että työ ja yksityiselämä kuuluu pitää erillään tai että perhetilanteen kuormitukset eivät saisi vaikuttaa töihin.
Uskon siis, että työelämä kehittyy edelleen perheystävällisemmäksi kohti yhä yksilöllisempiä ja joustavampia ratkaisuja. Inspiroivana esimerkkinä eräs iso kansainvälinen yritys reagoi koronapandemiaan ketterästi ja kehitti yhdessä työntekijöidensä kanssa eri yksiköissä yli tuhat erilaista hyvinvointia ja elämäntilanteita tukevaa ratkaisua tai palvelua vain alle kahdessa kuukaudessa.
Tulevaisuudessa perheystävällisyys ei välttämättä ole enää kilpailuetu työnantajien kilpaillessa osaajista vaan työelämän valtavirtaa ja hygieniatekijä mille tahansa organisaatiolle. Kulunut kevät osoitti, miten moni aiemmin mahdottomana pidetty asia onkin mahdollinen, ja vieläpä hyvin nopealla aikataululla, kun yhteinen tahtotila on olemassa.