Teksti: Päivi Häkkinen
Ujoutta määritellään ja kuvaillaan usein siihen liittyvien ulospäin näkyvien piirteiden kautta. Se saa ujouden kuulostamaan psyko-fysiologiselta vaivalta, joka ehkä treenaamalla paranee. Todellisuudessa ujous on ihmiselle usein paljon muutakin kuin siihen liittyvät näkyvät piirteet kuten punastuminen tai käsien tärinä.
Biologiselta pohjalta nousevan reagointitavan lisäksi ujous on identiteetti, jonka sävyt ovat syntyneet pitkälti kosketuksissa muihin ihmisiin. Nuo sävyt eivät suinkaan aina ole positiivisia. Ujoudessa piirteenä tuntuu olevan jotain, joka provosoi arvostelemaan, kummastelemaan ja vaatimaan reipastumista. Yletöntä sosiaalisuutta ja itsen esittämisen taitoja ihannoiva aikamme tukaloittaa tilannetta entisestään.
Ujous voidaan kyllä nähdä söpönä ja hellyttävänä, mutta myös ärsyttävänä outoutena, joka vaatii holhoamista tai karaisua. Ujolla ihmisellä onkin vastustettavana koko joukko leimoja: tyly, passiivinen, hidas, laiska. Etenkin ujouteen liittyvässä hiljaisuudessa on jotain sosiaalisesti provosoivaa. Hiljaisuus on ikään kuin räikeä poikkeama itsestäänselvänä pitämästämme arkisesta vuorovaikutusjärjestyksestä. Ujoja ihmisiä on lähes poikkeuksetta sanottu ujoiksi. Pahimmillaan nuo toistuvat määrittelyt jäykistävät ujon ihmisen yksipuoliseen sosiaaliseen rooliin, josta on vaikea päästä ulos. Ujo ihminen on kuitenkin muutakin kuin ujoutensa.
Ujous ilmiönä herättää kysymään, päättääkö ihminen itse kuka hän on? Olenko se keneksi itseni kerron vai se, millaisena muut minut näkevät? On syytä olla varovainen siinä, millä nimillä toisia kutsut tai millaisella katseella toista katsot. Painat joka kerta vahvemman tai hennomman leiman toiseen ihmiseen. Kun tietynlaisia leimoja tulee riittävästi, niiden paino kasvaa.
Me ihmiset muotoilemme toisiamme, piirrämme toistemme äärirajoja puolihuolimattomin ja joskus tietoisinkin vedoin. Ujon ihmisen kehollisista reaktioista ja toisaalta muiden reaktioista ujon olemukseen aiheutuvat tunteet kuten häpeä, epäonnistumisen pelko ja arvottomuuden tunne eivät ole ujouden oireita vaan kosketuksissa muihin syntyviä oman itsen ääriviivoja – sosiaalisen maailman rajoja, joilla on voima määrittää omaa paikkaa maailmassa ja tuntua siitä kuka minä olen.
Annankin yhden neuvon: älä koskaan sano hiljaista tai aran tuntuista ihmistä ujoksi. Hän ei tarvitse sitä tietoa sinulta, sillä hän tuntee ja tietää sen jo joka solullaan. Sen lisäksi hän on todennäköisesti kuullut sen joltakin toiselta. Ole sen sijaan omaperäinen ja keksi jotain uutta. Jotain, mikä jättää ujolle ihmiselle mahdollisuuden nähdä itsensä tasavertaisena osana ihmisluonnon rikasta kirjoa.
Kolumni on osa gradukolumni eli #golumni-julkaisusarjaa. Teksti pohjautuu Päivi Häkkisen ohjausalan pro gradu -työstä ”Ujous sosiaalisena, kulttuurisena ja kokemuksellisena ilmiönä” nousseisiin pohdintoihin.